Terveisiä helteestä.

Täällä vielä arkirutiinit hakevat paikkaansa, mutta pikkuhiljaa alamme taas kotoutua tänne päiväntasaajalle. Lentokentällä meitä tervehti "mukavan" kuumankostea ilma, josta saatiinkin nauttia melkein kaksi viikkoa. Mutta tänään ja eilen ilma on ollut huomattavasti miellyttävämpi ja aurinkokin pysytellyt piilossa (kukapa olisi uskonut, että joskus iloitsisin näin paljon pilvisestä säästä). Hikisimpinä tunteina tuijottelin puhelimen sää-appia ja sen povaamia hirmupakkasia Suomeen. Ei harmittanut hikoilu ihan niin kauheasti enää.

Mielialat täällä ovat vaihdelleet masennuksesta lähestulkoon normaaliin realistiseen positiivisuuteen. Väsymyksellä lienee osansa siinä, että päässä tuntuu joku ajavan nonstoppina vuoristorataa. En siis ole mitenkään kovin iloinen Kampalaan paluusta. Suurimpana syinä ovat terveys ja turvallisuus; kaikenmaailman pöpöt sekä ihan pian järjestettävät presidentinvaalit, jotka aiheuttanevat jonkinasteista epäjärjestystä. Olen myös vihdoin myöntänyt, ettei minusta ole elämään näin erilaisessa kulttuurissa. Ehkä en olekaan niin avarakatseinen maailmanmatkaaja kuin kuvittelin. Haluaisin kuitenkin yrittää nauttia näistä viimeisistä kuukausista täällä, koska en halua täällä asumisen tuntuvan ajanhukalta. Elämähän on tässä ja nyt, ei huomenna, ei ensi viikolla eikä elokuussa kun muutamme Tallinnaan. Tai onhan se toki silloinkin, ja haaveilu on hyväksi, mutta pitäisi kuitenkin muistaa hyvät asiat juuri tässä päivässä. Siinä auttavat onneksi maailman suloisin Leevi ja maailman paras aviomies. :)

Ensimmäiset 11 päivää vilahtivat kuin silmissä Wolfin isän ja siskon vieraillessa täällä. Tänään alkoi ensimmäinen oikea arkiviikko, ehkäpä minä ja Leevi löydämme rutiinin pian. Leevi ei tuntunut olevan muutosta moksiskaan, edes kuumuus ei ole näyttänyt häiritsevän. Ainoastaan yksi asia on muuttunut; Leevi tuntuu vihaavan autossa matkustamista täällä. En kyllä ihmettele, minäkin inhoan. :D vaikka kuinka vannoin, ettei lapsestani tahallaan kasvateta teknologian uhria, on kännykän vauvasovellus osoittautunut automatkojen pelastukseksi. Tanssivaa ankkaa tuijotellessa harmit unohtuvat.

***

We've been back for about two weeks now. At the airport we were welcomed by "lovely" hot, damp weather, which lasted for almost the whole time we've been here. What a relief that yesterday it cooled down and today the sun has been hiding the whole day. On the sweatiest hours I used to look up my phone's weather forecast for freezing Finland and suddenly it did not feel so bad to be here in the heat. The first days have gone by quickly with settling in and Wolfi's dad and sister visiting. The daily routines are still a bit lost but I'm hoping we'll find them soon.

My mood has been like a roller coaster, going down and more down and then a bit up. I guess tiredness has something to do with it, but so does coming back here. I have to finally admit out loud that this place is not for me, it's just too different. I guess I'm not as open-minded globetrotter as I thought I would be. I'm too concerned about our health and safety to feel comfortable here. And now that the president's elections are in just few weeks, I'm getting more worried. But I try to remind myself to enjoy this time, I don't want to look back and think that living here was a waste of time. After all, life happens now, not tomorrow, or next week, or in August when we move to Tallinn. Dreaming of course is important, but so is seeing the positive things that happen every day. Luckily I have the cutest ever Leevi and the most amazing husband to remind me of that. :)

Unlike his mother. Leevi hasn't had any problem with us moving here. Even the heat does not bother him. Only thing that has changed is that he seems to hate driving in a car here (and so do I). I promised that I wouldn't raise a smart phone addict, but unfortunately the baby app on my phone seems to be the only thing that stops him from crying in the car. Ooopsi...