Ekat viikot Leevin kanssa.

Meidän vaavi on jo yli kuukauden ikäinen! Alkaa pikkuhiljaa usko kasvaa siihen, että meistä on tähän, ollaanhan me jo näin kauan onnistuttu pitämään vauva hengissä ja vieläpä ihan hyvinvoivana. Kuukausi tuntuu yhtä aikaa lyhyeltä sekä äärettömän pitkältä ajalta; onko siitä muka vain neljä viikkoa kun kannoimme Leevin kotiin ensi kertaa? Mutta toisaalta miten voi olla että näihin viikkoihin tuntuu mahtuneen ainakin puolen vuoden edestä huonosti nukuttuja öitä?

Jatketaanpa siitä mihin viimeksi jäätiin: vauva oli siis onnistuneesti saatu masun tälle puolelle, ja pääsimme perhehuoneeseemme toisiamme ihmettelemään. Päivän kulusta en muista paljoakaan (oikeastaan vain sen, että minulla oli hirveä nälkä, mutta en saanut syödä ennen kuin puudutteen vaikutus oli poissa). Kolmen maissa yöllä yksi hoitajista huolestui Leevin äännekkäästä hengityksestä ja kutsui paikalle lastenlääkärin. Pian tämän jälkeen tuli elämäni kamalin hetki; lääkäri ilmoitti että Leevi viedään lastenosastolle tarkkailuun ja voimme tulla katsomaan häntä aamulla. Ilmeisesti mitään vakavampaa ei koskaan epäilty, tarkkailun sanottiin olevan normaalikäytäntö. Itse olin äärettömän vihainen ja surullinen siitä, että omasta mielestäni terveen oloinen vauvani vietiin pois minulta. Vieläkin asian ajattelu saa tunteet kuohumaan, mutta ymmärrän toki nyt,että lääkärit halusivat varmistaa Leevin olevan kunnossa. Hengityksessä ei onneksi ollut mitään vikaa, ainoastaan verensokeri oli hieman alhaalla, mutta se saatiin saman päivän aikana kuntoon. Loppujen lopuksi Leevi vietti lastenosastolla puolitoista yötä. Elämäni pisimmät 30 tuntia. Tämän jälkeen pääsimme vihdoin toden teolla tutustumaan uuteen perheenjäseneemme.

Alun vaikeuksien jälkeen vauva-arkemme on rullannut aika kivasti; lähes päivittäin olemme käyneet jossakin, lounaalla, shoppailemassa, tapaamassa perhettä ja ystäviä. Olemme hyväksyneet sen, että iltakuuden ja -kymmenen välillä tissi on ainoa Leeville kelpaava asia, olemme vaihtaneet tuhat ja yksi vaippaa ja saaneet lähes tulkoon yhtä monet pissat päällemme. Olemme oppineet että tissin lisäksi Leevin lempiasioita ovat hiustenkuivaajan lempeä puhallus ja iskän hoilaamat futis- ja lätkähymnit villillä tanssilla höystettynä. Olemme onnistuneet luomaan jonkinnäköisen päivärytmin ja olemme onnistuneet pitämään parisuhteen hyvinvoivana. Itse pidän suurena saavutuksena sitä, että olen edelleen jokseenkin tervejärkinen univajeesta huolimatta (viime viikolla mentiin kyllä jo aika rajoilla).Tokihan meillä on ollut yöuniin ja imettämiseen liittyviä ongelmia, joihin lähes jokainen perhe törmännee jossain vaiheessa. Mutta nyt alkaa tuntua siltä, että olemme päässeet jokseenkin kärryille tässä hommassa. Kunnes törmäämme seuraavaan probleemaan. ;)

Jotta elämä ei kävisi liian rutiininomaiseksi, muutamme huomenna kokonaiseksi viideksi viikoksi Suomeen! Pisin aikani kotona Pohjolassa sitten vuoden 2012. Aika jännää! :)

***

Our little baby is already over one month old. I am quite amazed that we've managed to keep him alive and well for so long, I'm actually starting to believe that we can do this! It's funny how, at the same time, time has passed very quickly and so so slowly; it's hard to believe that it was already more than four weeks ago when we first brought Leevi home, feels like last week. And at the same time it seems like there has been at least 90 badly slept nights in this month. :D

So let's continue where we left last time. After successfully getting the baby out of the belly, we finally got to meet him and see what we've created. I do not remember much of the first day (only that I was extremely hungry and they did not let me eat before the evening). Around three o'clock at night one of the nurses got worried about Leevi's breathing and called a pediatrician to check him. I was not very worried as to me Leevi seemed all fine. Soon after this came the worst moment of my life: the doctor wanted to take Leevi to the kids' clinic for surveillance, even though nothing seemed to be terribly wrong. She told us that we could come and see him on the next day once I was able to get up from the bed. I was so mad that they took my baby, but of course I do realize now that they just wanted to make sure he was fine. At the clinic they found out that there was nothing wrong with Leevi's breathing, but the blood sugar levels were a bit low. Luckily this was fixed soon. However, Leevi had to stay at the clinic for another night. Those were the longest 30-something hours of my life. Within one day my baby, who had been with me 24/7 for over 9 months, was taken away twice... Finally on Thursday afternoon we got him back and we could start to get to know our new family member. :)

Since then we've been doing quite well. We've been going out almost every day: walking, having lunch, shopping, meeting friends and family. We've learned that between six and ten in the evening nothing else except boob calms Leevi down. We've changed thousand and one diapers and got peed on almost as many times. We'we learned that apart from the boob, Leevi's favorite things are the warm air of a hairdryer in his hair and dad's football and ice hockey hymns. We've managed to create some kind of daily routine and we've managed to keep the relationship healthy. I myself consider it a huge achievement that I'm still somewhat sane despite of the lack of sleep. Of course we too, as all the other families, have had our issues with sleeping, stomach aches and breastfeeding, but nothing that we could not handle.

So that the life would not get too routinized, tomorrow we will move to Finland for five weeks, yuhuu! The longest time I've been home since 2012. Exciting!! :)