Friday, October 23, 2015

Yksi kokemus saksalaisesta terveydenhuollosta.

Nyt alkaa itse tapahtumasta olla sen verran aikaa, että lienee hyvä kerrata sen kulku ennen kuin se hautautuu valvomisesta ja imetyksestä dementoituneiden aivojen perukoille...

Sanotaan nyt näin alkuun, että henkilökohtaisesti olen tyytyväinen saksalaiseen terveydenhuoltoon, vaikka välillä valvonnan ja tarkkailun määrä vaikuttaakin ylimitoitetulta. Mutta parempi niin päin. Vertailukohtaa minulla ei varsinaisesti ole; en (onnekseni) ole joutunut tutustumaan esimerkiksi suomalaiseen systeemiin kovin syvällisesti. Täällä (ymmärtääkseni, korjatkaa jos puhun puuta heinää) jokainen valitsee itse vakuutusyhtiön, joka sitten kattaa itse määrittelemänsä määrän terveydenhuoltopalveluista, eli homma on mutkikkaamman kuuloista kuin suomalainen suoraviivainen sosiaaliturva. Noh, eipä siitä sen enempää, olen saanut melko huolettomasti olla ihan ulapalla näistä asioista, kiitos järjestelmällisen mieheni.

Täällä ei ole Suomesta tuttua neuvolasysteemiä, vaan jokaisella kunnon saksalaisnaisella on oma gynekologi, jonka luona on käyty suurinpiirtein ensimmäisistä menkoista lähtien. Tämä luottotohtori hoitaa sitten luonnollisesti myös raskauden seurannan. Lääkärin lisäksi nainen voi halutessaan valita myös kätilön, jonka luona voi käydä raskauden aikana ja joka lapsen syntymän jälkeen tekee kotikäyntejä jopa päivittäin, perheen tarpeiden mukaan. Aivan mahtava systeemi muuten! Joissain tapauksissa oman kätilön saa mukaan myös synnytykseen, mutta tätä ei (kai?) yleensä vakuutus korvaa. Minullahan ei luonnollisesti omaa Frauenarztia ollut, joten valitsimme hänet perustein "ensimmäinen jota suositeltiin jonkun tutun tutun toimesta". (Suositukset ovat iso tekijä tässä hommassa, on yleistä että äiti ja tytär käyvät samalla lääkärillä, ainakin täällä pikkukaupungissa. (Kuulin myös, että aina silloin tällöin käy niin että asiakas alkaa seurustella lääkärin pojan kanssa ja sitten pitää vaihtaa lääkäriä.)) Kuulin itse vasta juuri ennen ensimmäistä käyntiä että lääkärini on mies, ja vaikka se on minulle ihan ok, olisin itse todennäköisesti valinnut naisen. Mutta koska en jaksanut perehtyä asiaan vaan annoin Wolfin hoitaa, niin ei parane valittaa. Lääkäri joka tapauksessa oli kohtelias ja mukava, kovasti englantia yrittävä herra, jonka luona loppujen lopuksi taisimme käydä vain kahdesti. Kätilön valitsimme englanninkielen taidon perusteella, ja löysimmekin, ainakin sellaisen joka ymmärtää kun minä puhun englantia. Hän tosin vastaa saksaksi. Kätilö on suorasanainen ja kaunistelematon, mutta kuitenkin mukava viisikymppinen rouva, joka on intohimoinen jalkapallofani (täällä naisetkin tuntuvat olevan sekaisin futiksesta). Kun hän, Bayern München-fanina, sai tietää Wolfin kannattavan Dortmundia, meinasi asiakkuussuhde loppua lyhyeen. Sain kuitenkin hänet vakuutettua puolueettomuudestani.

Kätilön ja lääkärin luona käytiin vuoroviikottain raskauden seurannassa. Kätilö hoiti perus sydänkäyrät ja pissatestit, lääkäri ultrasi joka kerta, joka oli minulle yllätys. Suomessa kun normaaliin raskaudenseurantaan kuuluu ilmeisesti kaksi ultraäänitutkimusta. Minulla niitä kertyi koko raskauden aikana niin monta, että sekosin laskuissa. Viimeisellä raskauden aikaisella tapaamisella kätilön kanssa hän ei ollut tyytyväinen vauvan sydänkäyrään ja lähetti meidät sairaalaan tarkistamaan, että kaikki on kunnossa. Ja vaikka sydänkäyrä näyttikin siellä ihan normaalilta, päättivät he pitää minut tarkkailussa kaksi päivää, jonka aikana en saanut poistua sairaalan alueelta vaikka kaikki oli hyvin (tässä yksi syy siihen miksi tunsin olevani hieman ylisuojeltu). Pääsimme siis tutustumaan sairaalaan jo etukäteen. Laskettuna aikana eli perjantaina 25.9 lääkärit sitten laskivat minut takaisin vapaalle jalalle, ja ehdimme viettää kotona vierailevan äitini seurana kokonaiset kolme yötä, kunnes taas maanantaisella kontrollikäynnillä lääkäri määräsi minut jäämään sairaalaan. Ja tällä kertaa synnytyksen käynnistykseen, eli kotiin ei enää ilman vauvaa lähdetty.

Synnytyshän ei sitten mennytkään yhtään niinkuin suunnittelin, mikä kyllä lienee asian laita useimmille naisille. Lääkkeettömästä, luonnollisesta synnytyksestä päädyttiin käynnistyksen ja synnytyksen lääkkeellisen keskeytyksen kautta kiireelliseen sektioon. [Synnytys päätettiin käynnistää vauvan pään verisuonissa olevan paineen vuoksi. 8 tuntia käynnistymisen jälkeen supistukset jouduttiin lopettamaan, koska vauvan sydänkäyrät tippuivat ja vaikka ne normalisoituivat pian, kiireelliseen sektioon päädyttiin, koska synnytyksen uudelleen käynnistäminen olisi vienyt liikaa aikaa ja vauva oli tulossa ulos väärässä tarjonnassa.] Lopputuloksena on kuitenkin maailman suloisin, terve poikavauva, joten ei kai sillä ole niin väliä, miten hän tähän maailmaan saapui. Olen toipunut keisarinleikkauksesta ennätysvauhtia, ainakin fyysisesti. Henkisen puolen toipuminen tulee todennäköisesti esiin siinä vaiheessa, jos joskus saamme lisää lapsia. Vaikka aina toisinaan pohdin olisiko synnytys sujunut paremmin, jos sen kulkuun ei olisi puututtu käynnistyksellä, uskon silti, että lääkärit tekivät kuten parhaaksi näkivät, ja sen ansiosta meillä on terve lapsi. Eli kiitos vaan saksalaiselle terveydenhuollolle ja erityisesti St. Elisabeth Klinikille täällä Neuburgissa. :)

***

As long as I can still find the information from my foggy brain, it is time to write about how I experienced the German health care.

Based on my week or so in a hospital here, I'm satisfied with the treatment that I and my son got (even though the Abendessen was highly unsatisfying). In some point I was overwhelmed by the protection and supervision, but better too much than too little, right? I don't really have any similar experience from Finland or any other country so I am not able to compare, but from what I have heard, I think they are (even) more careful here than in Finland. And what comes to the system, it seems to be more complicated than at home; as far as I've understood (thanks to my well-organized husband I don't need to worry about these things) everyone chooses their own insurance company, which then pays things that they decide to pay. In Finland we all belong to the same social security, that covers the same things for everyone (on top of this you can have an insurance from work and of course your own private insurance). Anywhoo, might be that I'm not correct about these "facts" so please let me know if I got it all wrong.

In Finland we have a system called "neuvola", where all pregnant women go for their prenatal check-ups and where the babies are checked regularly after birth. In addition to the prenatal check-ups, if everything is fine, women get to go to the doctor twice (?) and get two ultrasounds. Here in Germany every proper German woman has her own Frauenarzt since they first got their periods or something. This trusted friend then naturally takes care of the pregnancy follow-up. In addition to that one can choose a midwife ("Hebamme" who works kinda like a freelancer) who can also do the check-ups and who does postnatal home visits to check the woman and the baby. This, I have to say, is a truly amazing service; you don't need to go anywhere with the newborn, but you get to ask all the stupid questions in the peace and calm of your own home. You can have check-ups every day or once a week or anything in between, as you wish. (And you have motivation to keep your home in some reasonable condition to avoid the visit from child welfare officers.) In some cases if you are ready to pay, you can also have your own midwife in the labor.

I, naturally, did not have my very own Frauenarzt here in Germany (or anywhere else for that matter), so we chose one based on someone's recommendation (I think, or maybe he was the first one in phone book?). Recommendation is a big factor in this business; it seems that quite often the mom and the daughter go to the same doctor, at least here in the small town. Even I was a bit disappointed to hear that my doctor was a man (I can only blame myself being lazy and not checking it earlier) but in the end he was ok. He always tried to explain things in English, more or less successfully. And all in all I think I only had two appointments with him. Our search for midwife ("Hebamme") had one requirement; she should speak English. We found one who understands English and speaks rather understandable German. Close enough. She is actually quite nice; straightforward, no nonsense kinda person. And crazy about football (apparently also German women are football freaks), which is a plus for Wolfi, except that she is a Bayern fan. (She almost cancelled our appointments when she heard that Wolfi is a BVB fan, but I got her convinced that I have nothing to do with that.)

In the end of the pregnancy when we arrived here, I visited the doctor and the midwife every other week, so that every week was some kind of check up. I had so many ultrasounds I can't even count them anymore. In the beginning it was nice but towards the end it seemed a little unnecessary. On the last visit at the midwife she wasn't happy with the heartbeat of the baby and sent us to the hospital for a closer look. And even though after that the heartbeat was always fine they kept me in surveillance in the hospital for two nights, which to me seemed a bit too much. Well, at least we got to know the hospital already before the real deal. On the due date, Friday 25.9, the doctors let me out and three nights later I checked in again. This time we were not gonna go home just the two of us anymore, as the doctor decided to induce the labor.

So as I mentioned already, the labor did not go according to my plan (but then, whose does go?). Quite the opposite I'd say actually. From the wish of non-medicated, natural labor I went into medically induced labor which finally ended up in a c-section. [The labor was induced because the veins in the baby's head seemed a bit swollen. Then 8 hours after labor started the doctors had to give me medication to stop the contractions because the baby was in trouble. As it might have taken forever to get the labor going again and it would have been too risky, they had to do a c-section.] Oh well, as the end result was a beautiful, healthy baby boy, it does not matter how he came into this world. (Perhaps I'll wish for a c-section next time and end up having spontaneous home birth. :P) Physically I have recovered well, the mental side we'll see latest if we get more kids some day. Sometimes I'm wondering whether the labor had gone so "bad" if it would have started naturally, but in the end I'm sure that the doctors did what they thought was the best thing at the moment and that is why we have a healthy child. So I'm thankful to the German health care and especially to the St. Elisabeth Klinik in Neuburg. :)

Monday, October 12, 2015

Tervetuloa Leevi!

Tätä uutista on odotettu kauan: meidän pikkuinen poikamme näki päivänvalon ensi kertaa 29. syyskuuta. Eli huomenna hän on jo kaksiviikkoinen! Aika menee hurjaa vauhtia (paitsi aamuöiden loputtomat tunnit) enkä millään ole ehtinyt aiemmin kirjoitella. :D

Ensimmäiset päivät uuden perheenjäsenemme kanssa ovat olleet (yllätys yllätys) uuden opettelua, meille kaikille. Mun vauvanhoitokokemus ennen Leeviä on pyöreä nolla, joten kaikki vaipanvaihdosta tuttien steriloimiseen on ollut uutta ja jännää. :P Wolfillakaan ei aiempaa kokemusta taida olla, se nyt vaan on luonnostaan hyvä lasten kanssa. Sen olen jo oppinut että vauvan kanssa on ihan turha suunnitella mitään, koska vaikka se nukkui eilen koko päivän, saattaa se tänään vaatia jakamattoman huomiosi. "Hyvin" nukutun yön (vähintään neljä tuntia unta, mieluiten yhtäjaksoisesti) jälkeen olo on itsevarma "kyllä me pystytään tähän", kun taas huonon yön jälkeen tekee mieli käydä sairaalassa pyytämässä josko vauvan saisi takaisin masuun. Kuten etukäteen aavistelinkin, en muuttunut synnytyksen myötä superäidiksi, joka tarvitsee pari tuntia unta viikossa ja pystyy silti toimimaan normaalisti. Mun kärsivällisyys ja toimintakyky laskee pakkasen puolelle heti jos vuorokaudessa tulee nukuttua vähemmän kuin kahdeksan tuntia. Tähän mennessä unenpuutteesta on eniten kärsinyt saksankielen taitoni; en enää ymmärrä puoliakaan siitä mitä ennen.

Mutta vaikka vauva-arjen rankkuus on yllättänyt (luulin olevani hyvin varautunut, mutta nyt ymmärrän kliseen "ei siihen voi varautua"), niin onhan tuo tissillä tuhiseva pötkylä suloisin asia ikinä ja on vaikea uskoa että me ollaan hänet luotu. Tähän mennessä Leevin söpöimpiin juttuihin kuuluu unien jälkeinen kokonaisvaltainen venyttelytuokio (josta olisi hyvä vanhempienkin ottaa mallia) ja siihen kuuluvat ilmeilyt. Myös viime päivien silmät suurina tuijottelu on hyvin hellyyttävä näky. <3

En tiedä vielä kirjottelenko synnytyksestä sen tarkemmin, mutta yhden asian voin kertoa: sillä synnytyssuunnitelmalla olisi voinut pyyhkiä takapuolensa. Eli tässä ei todellakaan päde "hyvin suunniteltu on puoliksi tehty". :D


Our son, Leevi, is finally here! He was born on 29th of September and is almost 2 weeks old now. Time seems to be flying now (except those long hours between 2am and 7am) and I haven't had time or energy to write earlier.

As you can imagine these past days have been full of new things, as our previous childcare experience was zero. Everything from changing diaper to sterilizing dummies is new and exciting. Wolfi seems to be natural with the baby though, singing and dancing around with him. :) One thing that we have already learned is that you cannot plan anything with a baby; if he slept the whole day yesterday, it definitely does not mean than he would do the same today. After a "well"-slept night (at least four hours of sleep, preferably in one piece) I feel very confident that we can do this, but after not so good night I would like to go to the hospital and ask them to put the baby back in my belly. Unfortunately the famous mother hormones did not quite find this address, at least what comes to the ability to function normally with less than 8 hours of sleep every day. My patience and performance suffer greatly from the lack of sleep; the biggest looser so far has been my German skills, which are almost non-existent now.

But don't get me wrong, even though the new life with a baby has surprised me with its harshness (now I get the cliche "you cannot prepare for it"), it is so amazing to think that this world's cutest little boob sucker came from us. So far one of the cutest things to watch is Leevi's after-nap stretching sessions and the face expressions that belong to it. For a few days now, he has also been awake quite a lot, viewing the big wide world with his dark button eyes. <3

What comes to the birth, I'm not sure if I'll write more detailed birth story, but one thing I can say: the birth plan found it's true purpose as toilet paper. So I cannot confirm the saying "well planned is half done". :P