Raskausviikko 28.

Sana "odotus" kyllä kuvaa varsin mainiosti tätä olotilaa. Mulla nyt on toki vauvan lisäksi muitakin (hieman vähäpätöisempiä) odotuksen aiheita, kuten Eurooppa ja shoppailu (vauvalle, ei minulle, eheiii ollenkaan).

Täällä on edelleen kaikki mainiosti, en voi fyysisestä olotilasta valittaa; uni maistuu, vatsa kasvaa melko hillitysti, eikä mihinkään pahemmin kolota. Kuntosalilla ollessa saatan jopa unohtaa olevani raskaana, niin mukavasti tuo pikku pallo tuossa mukana hengaa. Toisinaan on kyllä hyvinkin epämukava olo, esimerkiksi tässä koneella istuessa, mutta eipähän tule löhöttyä paikallaan liikaa. :P

Pikkuhiljaa alan jo luottaa siihen, että meille tulee ihan kohta vauva, mutta kyllä ne pessimistin epäilyksetkin tuolla takaraivossa kaikuvat. Pääsisinpä vaan niistä eroon, niin osaisin nauttia olostani sataprosenttisesti. Toinen tunne, jota yritän tässä parhaani mukaan ravistella ulos pääkopastani, on tämä tulevaisuuden odotus. Pitäisi osata keskittyä tähän päivään, tai vaikka edes huomiseen. Mutta kun haluaisin jo niin kovasti olla siellä, Suomessa ja Saksassa. Ja yhä enenevässä määrin, haluaisin jo tavata meidän vauvan. Vauva-lehtien selailu ei auta tässä asiassa ollenkaan, ja olenkin miettinyt pitäisikö koko hommasta pitää pieni breikki. Mutta sitten taas, jos vauvajutut kiinnostaa niin miksikäs niitä ei saisi lukea. Ja luen mä muutakin, opiskelujuttuja ja erästä kirjaa ikuisuusprojektina (odotan kovasti myös sen loppumista, että "saan" valita kirjahyllystä uuden kirjan.).

Opiskelujutuista puheenollen, enää yksi kurssi olisi suoritettavana, ja haluaisin kovasti saada sen tehtyä heinäkuun loppuun mennessä. Ettei vaan jää kokonaan suorittamatta. Muutenhan mitään ongelmaa ei olisi, mutta kurssin sisältö tuottaa vähän liikaa päänvaivaa. Kyseessä on siis tietokoneen, internetin ja oheishärpäkkäiden rooli (kansainvälisessä) kommunikaatiossa, enkä ymmärrä englanninkielisestä lähdemateriaalista hölkäsen pöläystä. Iskä auta! :D Onhan mulla toki omakohtaista kokemusta asiasta hyvinkin paljon, mutta pitäisi paperille kai jotain tieteellistäkin saada.

Week 28, and we are doing good. Bubi has found his drive back and is kicking, punching and tumbling around. Mostly it still feels wonderful, and he lets me sleep well.

I'm starting to get rid of my doubts and to trust that we will, for real, have a baby very soon. (But not soon enough, I'm getting impatient and I want to meet him nownow, as they say here UG.) Still every now and then, the doubts and fears come knocking, but I'm trying to not let them in anymore. In this helps my awesome husband, who always finds a way to make me feel confident. <3

I wish these last weeks to fly by, but I'm trying to remind myself that I should not hurry so much, that I should remember to appreciate today. Why does it seem to be so difficult, even though today has been a nice day?

Helsinki mainittu!

Täällä puhaltavat taas muutoksen tuulet (ei sillä että kovin tyyntä olisi lähivuosina ollutkaan). Saimme tuossa pari viikkoa sitten tietää, että meillä on mahdollisuus lyhentää Kampalassa asumisemme neljästä vuodesta kahteen, koska Wolfin työpaikka ei erityisesti suosittele Ugandaa pienen lapsen kanssa. Tämähän siis tarkoittaa, että haman tulevaisuuden sijasta muutammekin jo ensi kesänä! Vaikka onkin ollut hieno kokemus nähdä tätä meikäläisestä poikkeavaa elämänmenoa, en voi sanoa olevani pahoillani. Koti- eli Eurooppa-ikävä on aika suuri, ja nyt sitä tarvitseekin potea huomattavasti lyhyemmän aikaa.

Toissapäivänä saimme blogissa jo aiemmin mainitun listan, josta tuleva kotikaupunki tulisi valita. Tällä kertaa tarkoituksena on pitäytyä vain ja ainoastaan Euroopassa (ai miten niin maitojunalla kotiin? :D), täysin päinvastoin kuin viimeksi. Tällä kertaa listasta tulee myös hieman lyhyempi kuin viimeksi, koska spesiaalitilanteemme vuoksi meidän ei ilmeisesti tarvitse täyttää kaikkia normaaleja sääntöjä.

Listalla oli ilahduttavan paljon ihania eurooppalaisia pääkaupunkeja, ja mikä ihaninta, löytyi sieltä myös rakas Helsinki. <3 Yritän kovasti jarrutella innostustani Suomeen muuttamisesta, koska me emme asiaa saa valitettavasti päättää, mutta olishan se siistiä näyttää Wolfille ja bubille mistä tämä puolisko perheestä on kotoisin.

Helsingin lisäksi listalta löytyi paljon muutakin kivaa: Barcelona, Dublin, Köpis, Riika, Tallinna, Vilna, Oslo, Lontoo, Wien, Budapest, Ateena ja Varsova. Ja jos mikään näistä ei nappaa niin viimeisenä (muttei vähäisimpänä) vaihtoehtona on Berliini.

En meinaa pysyä mammalegginseissäni täällä, niin innoissani olen tästä mahtavasta uutisesta. Ensi kesänä me ollaankin taas eurooppalaisia! :)

***

The wind of changes is blowing here again, not that it would have been very calm in any point the past couple of years. Few weeks ago we got to know that our Kampala post will be shortened by 2 years, so instead of year 2018, we'll move already next summer! (The main reason we applied for this is that baby + malaria + low quality healthcare aren't the best combination.) I can't say that I would be sad to leave; it's been exciting to see something so different, but honestly, I miss home (which in this case means anything in Europe).

The day before yesterday we got the list, and there was so many wonderful European cities. And among those cities was my beloved home-home, Helsinki. <3 I'm trying not to get too stuck with the idea of moving to Finland, as it is not really our decision to make. But it would make me over-the-moon happy, to be able to show Wolfi and our little bubi how life in my home country REALLY is. (Not that it differs that much from German, but you know.) And of course being close to family and friends would mean a lot to me.

Anyway wherever we end up moving next year, I don't think we can get it wrong. Other amazing cities on our list are Barcelona, Dublin, Copenhagen, Oslo, Tallinn, Riga, Vilnius, Warsaw, Budapest, Athens, London and Vienna. I'm so excited, I'm gonna jump out of my mama leggings soon! 

100 ways of greeting.

Jokunen päivä sitten mieleeni tuli (omasta mielestäni) mielenkiintoinen asia, jota ei ehkä tulisi ajatelleeksi omassa kotimaassaan. Nimittäin tervehtiminen, ja ne sadat tavat tervehtiä. Suomessahan esim. käden heilautus ja etäältä huikattu "Moi!" on täysin pätevä tapa tervehtiä, varsinkin puolituttuja. Ehkä hieman uudempi tapa on halaaminen (tähän minulle entuudestaan tuntemattomaan tapaan törmäsin ensimmäisen kerran 17-vuotiaana itähelsinkiläiseen opiskelukaveriin tutustuessa), jota todennäköisesti käytetään lähimpien ystävien kesken. Ja virallisissa tilaisuuksissa tietenkin kättely on se ainoa oikea tapa.

Täällä kaukomailla asuessa monenlaiset tervehtimistavat ovat tulleet tutuksi. Kuten arvata saattaa tuttavapiirini koostuu monien eri kansallisuuksien edustajista, eikä ole aina ihan iisiä muistaa millä tavalla ketäkin tulisi moikata. Yksi asia on kuitenkin tullu aika selväksi; etäinen "hello!" ei yleensä tule kysymykseen, ellen eksy kaksikymmenpäiseen joukkioon. (Luulisin, että raja tässä asiassa, ei-henkilökohtaisessa-tervehtimisessä, menee jossain yli kymmenen henkilön ryhmässä.)

Puolassa yleisin tapa tervehtiä tuttua oli halaaminen, ainakin näin nuorten kesken. Muistan varmasti ikuisesti sen ensimmäisen kerran kun eräs ikäiseni puolalainen neito tervehti halaamisen sijasta poskipusuilla jo toisella tapaamiskerralla. Taisi olla minulle about toinen kerta elämässäni, ja olin hyvin, hyvin hämmentynyt. Myöhemmin stressasin tämän kyseisen leidin tapaamista, koska en millään muistanut kummalta puolelta pusujen anto aloitetaan (maailman nolointa olisi pussata suoraan suulle) ja kuinka monta niitä pusuja nyt pitikään olla.

Täällä Ugandassa asuessa ja myös Saksassa vieraillessa olen pikkuhiljaa tottunut tuohon pusutteluun, mutta kyllä se vieläkin hämmentää. Kavereiden kesken se tuntuu jo melko luonnolliselta, mutta esimerkiksi Wolfin kolleegoiden (erityisesti niiden ylemmässä asemassa olevien herrojen) kanssa olen aina ihan hukassa, enkä varmasti anna kovin pätevää kuvaa itsestäni. Itse mieluummin vain kättelisin, mutten toki halua vaikuttaa epäkohteliaalta.

Kyllä siinä onkin muistamista, miten jokaista kaveria ja tuttua tulee tervehtiä: yksi haluaa aina kolme poskipusua, mutta hänen miehensä haluaa halata, eräs pariskunta haluaa vain kaksi poskipusua (joskus erehdyin antamaan kolmannen, ja sillehän sitten naureskeltiin jälkeenpäin), erästä pariskuntaa tulee pusujen sijasta halata... Nyt täällä Ugandassa asuessa eleiden lisäksi tervehdykseen on tullut mukaan automaattinen "How are you? Fine." jonka voi oikeastaan sanoa "Hello":n tilalta.

Kummallisimpia tilanteita ovat ne kun tapaan jonkun vasta toisen kerran, mutta ensimmäisestä on pitkä aika. Mitä silloin tehdään? Kätellään ja esittäydytään taas? Halataan? Pusutellaan? Kuka sen päättää? Ehkäpä oman tervehtimistavan ja -säännön muodostaminen auttaisi minua tässä viidakossa, tervehtisin kaikkia aina samalla tavalla, ihan sama mitä he asiasta ajattelevat. :D

Auta armias, jos joskus muutamme Aasiaan, jossa erilaisia tapoja kumartaa on varmaan kymmeniä...

Kuva täältä

The other day an interesting thing came into my mind. Interesting to me at least. How to greet people. You see, in our own home countries, we usually know the appropriate ways of greeting someone, whether it is a friend, acquaintance or complete stranger. In Finland in an official situation you might shake hands, with acquaintances you'd probably just wave your hand and say "Moi!" and with friends you might hug.

As I've been now living abroad sometime and my everyday life is full of people from different cultures, I have become more aware that greeting does not work the same way everywhere. In Poland, with friends, hugging was quite common, but there was one Polish girl, who I will remember always, because she was probably the first one ever to greet me with kisses. I was so, very confused, and I feared meeting her again, because I could not remember from which side to start (it would be so embarrassing to kiss on the lips, wouldn't it) and how many kisses to give.

Now I've gotten more used to the cheek kissing thing, even though it does still confuse me sometimes, especially in situations where I'm not exactly friends with the other part. (We Finns like our distance, and kissing, or hugging someone not-so-close-to-you is weird.) The most confusing it is with people from Wolfi's work (especially those high-position gentlemen).

It takes some brain capacity to remember how to greet which friend: one wants always three kisses (and very generous ones, too), her husband likes to hug instead; one couple wants two kisses (once I gave third one, and that was weird) and another couple always hugs. Here in Uganda, apart from the gestures, in my greeting repertoire has been added "How are you? Fine", which can sometimes be used even instead of "Hello!".

Weirdest moments are those when you meet someone the second time, but it was a long time since the first. What to do then? Shake hands and introduce yourself again (I would prefer this one, as I cannot seem to remember whether we've met already)? Kisses? Hug? And who decides how to act? Maybe my life would become easier, if I'd just decide my very own way of greeting and greet everyone that way, no matter what they think (this would probably be waving hand from far distance :P).

I can't even imagine the complexity of greeting if we would live somewhere in Asia where there's 100 ways to bow...

Synnytysvalmennus Ugandassa belgialaisittain.

Alunperin meidän oli tarkoitus käydä synnytysvalmennuksessa Münchenissä. Hetken etsinnän jälkeen löysin sieltä amerikkalaisen (?) doulan, joka olisi voinut meille valmennuksen englanniksi pitää. Luonnollisestihan saksaksi löytyisi vaikka ja mitä, mutta ajattelin, että olisi parempi jos minä pääroolin esittäjänä ymmärtäisin valmennuksesta mahdollisimman paljon. (Vaikka kyllä englanninkin kanssa saa olla välillä sanakirja kädessä, kun ei tää ihmisen anatomia-englanti oo mun vahvimpia puolia...)

Mutta suunnitelma muuttui kun meille kävi hyvä tuuri; kätilöni järjestää Mama Groupia, jossa käsitellään vaihtelevia teemoja ja nyt viimeisimpänä teemana oli synnytys. Säästimme pitkän pennin käymällä valmennuksessa jo täällä. Valmennus oli jaettu kahdelle lauantaille; ensin teoriaosuus ja myöhemmin käytäntö. Uskon että valmennuksen sisältö olisi Saksassa tai Suomessa ollut jokseenkin sama, kätilö kun on Belgiasta kotoisin. Valmennus olisi saattanut toki olla hieman erilainen, jos sen pitäjä olisi ugandalainen. Kätilö otti myös mahdollisuuksien mukaan huomioon sen, että valmennukseen osallistuvat synnyttävät eri maissa ja muisti mainita eri maiden käytännöistä. Toki jos olisimme käyneet valmennuksessa Saksassa, olisimme todennäköisesti saaneet hieman tarkempaa tietoa juuri tästä maasta. Mutta löytyyhän sitä informaatiota internetistäkin.

Itse tunnen oppineeni melko vähän uutta; noita vauvajuttuja kun on tullut jo jonkun verran opiskeltua. Mutta uskon, että kokemus oli kuitenkin erittäin hyödyllinen, koska nyt Wolfikin pääsi osalliseksi ja synnytykseen liittyvistä asioista tuli keskustelua vähän syvemmin. Oma mielipide synnytyksen optimaalisesta kulusta terävöityi jonkun verran, mutta pyrin siihen, etten suunnittelisi tapahtumaa liikaa. Synnytyksen kulkua kun on melko mahdotonta ennustaa. Tällä hetkellä olen sitä mieltä, että haluan ammeen ainakin supistuskipuja lieventämään ja mahdollisesti myös synnytykseen. En haluaisi olla "sidottuna" sänkyyn, joten yritän pärjäillä ilman epiduraalia, mutta senhän näkee sitten, minkälainen kivunsietokyky mulla on. (Yksi uusi asia oli se, että elokuvissa aina esillä oleva sängyssä selällään synnyttäminen on pahin mahdollinen asento, joten jotain todella hyödyllistä tuli opittua.) Mieleni on muuttunut melkoisesti keisarinleikkauksen suhteen; ensin ajattelin, että hei, sehän olis kätevä (eräs tuttu kun palautui leikkauksesta supernopeasti), mutta nyt olen aika lailla sitä vastaan, koska se on epäluonnollinen keino saattaa lapsi maailmaan. Vaikka tokihan vauvan ja mun terveys on ykkösasia, ja jos on pakko leikata, niin sitten leikataan.

***

We had already planned to go to childbirth classes in Munich, but as we got an opportunity to do it here in Kampala, we took it. The classes were held by my midwife at a clinic called The Surgery, and I think we got probably all the information we would have gotten in Germany or Finland. The midwife is Belgian so she had an European view on childbirth. ;)

I learned few new things, especially about the possible positions to give birth, but I think the most useful part of participating in the training was that we were actually talking about the situation more detailed with Wolfi, and I believe that now he also understands what happens in labor (in a more detailed way than "it hurts and then the baby comes out" :D) and how I would prefer things to happen, which in our case might be extra-important as we will be in Germany and I might not be able to explain myself so well.

Paratiisissa.

Niin paljon kuin olenkin aina välillä kironnut täällä, kaukana perheestä ja ystävistä, asumista, en voi olla myöntämättä että on tässä toki hyvätkin puolensa. Viikonloppuna pääsimme jälleen kerran todistamaan tämän maan huikeaa kauneutta Wild Waters Lodgessa Jinjassa.

Mainitsinkin paikan jo taannoin, kun kävimme siellä lounaalla. Ihastuimme jo silloin paikkaan, joten pakko sinne oli päästä majoittumaan. Wolfi päättikin sitten lahjoittaa mulle synttärilahjaksi yön kyseisessä paikassa ja mikäpä olisikaan ollut parempi ajankohta romanttiselle viikonlopulle kuin meidän ensimmäinen hääpäivämme. :)

Kuten olen jo aiemmin maininnut, hotellihinnat ovat täällä ihan pilvissä, eikä rahalleen todellakaan aina saa vastinetta. Perus keskitason huone saattaa maksaa hyvinkin yli 200 dollaria. Joten arvata saattaa, ettei tässä lodgessa yöpyminen irronnut erityisen huokeaan hintaan. Onneksi Ugandassa asuville ulkomaalaisille sentään myönnetään tuntuva alennus. Mutta tosiaan, yksi niistä täällä asumisen ehdottomista hyvistä puolista (sen lisäksi että tälläisiä paikkoja ylipäänsä on kohtuullisen ajomatkan päässä) on se, että aina silloin tällöin meillä on varaa hemmotella itseämme huomattavasti ylellisemmin kuin Euroopassa asuessa.

Ja vaikka paikka onkin tyyris, on se mielestäni ehdottomasti sijoituksen arvoinen. Luulin, että tälläisiin paikkoihin pääsevät vain superrikkaat julkkikset, eikä tämmöisellä maijameikäläisellä ole mitään mahdollisuuksia. :D

Hotelli sijaitsee omalla saarellaan, jonne täytyy mennä soutuveneellä. Veneretki on lyhyt, mutta sitäkin jännempi, kun ylitettävänä on kuohuva, krokotiilejä ja bilharziaa kuhiseva Niili. Paattia soutavat miehet kuulemma osaavat reitin jopa pimeässä, jos se nyt hieman lohduttaa. Mutta eikai paratiisiin liian helpolla voi päästä?

Hotelli"huoneet" ovat itsenäisiä mökkejä, joissa tuntee olevansa saarella lähes yksinään. Huoneet ovat kuin suoraan luksus-matkailulehden sivuilta, jotain aivan uskomatonta. Ruokakin on täällä erityisen maittavaa. Yöpymisen hintaan kuului lounas, viiden ruokalajin illallinen ja tietysti aamiainen.

On oikeastaan mahdotonta löytää sanoja tätä paikkaa kuvaamaan eivätkä kuvatkaan tee paikalle oikeutta, joten teidän täytynee tulla se itse kokemaan! ;)

We spent our wedding anniversary weekend in the most amazing lodge, that one could ever imagine. Wild Waters is like straight from the pages of Traveller-magazine and I never ever would have thought that I, just as an ordinary Finnish girl would have a chance to spend a night in a place like this.

I can't really find words good enough to describe the place, and the pictures won't do justice either, so I guess you just better check it yourself. I guarantee that you get a very unique experience, worth of every hard earned penny of yours. :)

Raskaussuoritus tähän mennessä: teoria ja käytäntö

Kun mulla on tässä tätä aikaa ollut niin on tullut opiskeltua aika paljon kaikenlaista raskauteen (ja tietysti vauvan hoitoon) liittyvää, mm. Vauva-lehteä, erinäisiä kirjoja, blogeja, Facebookin vauvapalstoja... Joten tunnen olevani aika ekspertti jo kaikenlaisten raskausvaivojen, ruokasuositusten ynnä muiden kanssa (ja jaankin mielelläni tätä tietoutta jos joku jaksaa kuunnella :P).

Itse olen pahemmilta raskausvaivoilta, ainakin tähän mennessä, säästynyt. Mitä nyt alussa oli lievää iltapahoinvointia ja muutama viikko sitten oli alaselkä ihan jumissa. Mutta eipä näistä viitsi kauheasti valittaa, varsinkaan kun yksi samassa jamassa oleva kaveri ei päässyt neljään kuukauteen kodistaan ulos pahoinvoinnin vuoksi ja toki olen kuullut myös muita karmaisevia tarinoita. Toivon vaan, ettei "helppo raskaus, vaikea synnytys"- uskomus pidä paikkaansa. :P Ja onhan tässä tietysti vielä hyvin aikaa kehitellä vaikka minkälaista vaivaa.

Ruokavalion suhteen en voi sanoa, että olisin käyttänyt imemääni tietoa hyväkseni, ja tunnenkin siitä ajoittaista huonoa omaatuntoa. Syön kyllä ihan peruskotiruokaa, jonka sanoisin, sen itse valmistaneena, olevan jokseenkin terveellistä. En myöskään ole kokenut tarvetta syödä paljon enempää kuin normaalisti. Mutta, mutta.....olen todella huono syömään hedelmiä. En ole oikein ikinä välittänyt hedelmistä. (Meillä oli joskus pienenä yhteissynttärit pikkuveljeni kanssa; hänen kakkunsa oli hänen toiveidensa mukaisesti koristeltu hedelmillä, ja minun, luonnollisesti, karkilla. En millään voinut käsittää mitä ihmettä veljen päässä liikkui... :D) Söisin mielelläni salaattia, mutta mun tarkan seulan läpäiseviä salaattiaineksia ei aina ole kaupassa tarjolla. Ja marjojakin söisin, mutta niistä nyt on ihan turha haaveilla, kun homeinen mansikkarasia maksaa 10 euroa, mustikoiden hintaa en ole edes uskaltanut tarkistaa. Eli aivan satavarmasti tässä vitamiinien tankkaamisessa olisi petraamisen varaa. Olen myös aina ollut melkoinen herkkup*rse, enkä ole tässä asiassa osannut rajoittaa mielihalujani enää ollenkaan, vaikka todellakin tiedän, ettei sokerihiireys ole vauvalle, tai minulle, hyväksi. Saa nähdä tuleeko parin viikon päästä täysstoppi herkuttelulle, kun joudun sokerirasitukseen. Olen myös potenut huonoa omaatuntoa siitä, että olen aika huolettomasti syönyt sitä mitä mieli tekee, enkä ole jaksanut aina stressailla maitotuotteiden pastöroinneista (se kun on merkattu ehkä noin kahteen kaupan hyllyltä löytyvään tuotteeseen), ja jäätelön, majoneesin, salamin, juustojen ja uppomunien vaarallisuudesta. Olen myös syönyt salaattia ravintolassa (!). Toivotaan ettei tämä vielä kostaudu jonkun kamalan bakteerin muodossa....

Herkutteluista huolimatta en ole vielä onnistunut kerryttämään kovin montaa ylimääräistä kiloa (meillä ei ole vaakaa, ja olen viimeksi ollut punnittavana joskus 10 viikkoa sitten, mutta olen edelleenkin ihan tyytyväinen peilikuvaani ja kroppani mahtuu, mahaa lukuunottamatta, ihan hyvin vanhoihin vaatteisiin). Liekö syynä se, että olen vielä ah niin kovin nuori ;) ja aineenvaihdunta pelaa vaiko mahdollisesti se että harrastan edes jonkinlaista liikuntaa. Geeneistä päätellen kilot kyllä tulevat sitten jossain vaiheessa (anteeksi äiskä ja iskä), mutta olisihan se toki mukavaa palata samaan kokoon takaisin raskauden jälkeen.

Ja siitä liikunnasta tosiaan, olen aika aktiivisesti jaksanut käydä salilla ja joogailla. Itse asiassa liikunta tuntuu jopa jotenkin nautinnollisemmalta nyt kun ei ole paineita lihasten kasvattamisesta tai kunnon kohottamisesta. Liikun ihan vain pysyäkseni virkeänä ja selkäkivuttomana (ja normaalipainoisena). Olen myös vakuuttunut, että raskausjoogasta on hyötyä synnytyksessä. Uimassa pitäisi käydä useammin, kun on tuo allas tuossa vieressä ihan ilmaiseksi. Mikähän siinä on että itseään on niin vaikea sinne altaaseen saada? Toivottavasti saan nauttia liikunnan iloista aina synnytykseen asti. En malta odottaa kävelylenkkejä Suomen ja Saksan luonnossa, ja pulahtamista raikkaaseen järviveteen. :)

***

As I've had time, I've been reading quite a lot of books, blogs, magazines and writings in Facebook groups about pregnancy, I would like to say that I'm becoming some kind of self-taught expert in the topic. I am also not shy to share my information to everyone who seems to be listening. :P

Even though I know all about pregnancy problems and complications, I've been lucky so far and spared from anything worse than evening nausea in the beginning and some back pain few weeks ago. Let's hope I can also enjoy trouble-free last half of the pregnancy.

I, of course, know all about what to eat and what not to eat while being pregnant, but I must admit that for me as a thoroughbred foodie this has been a challenge. It would have been even bigger challenge in Europe, as there's so many cheeses, salamis, sushis, fast food and other forbidden things to crave. Anyway, I have been eating quite like I normally do: rather healthy home-food, but not enough fruits and vegetables, and definitely too much sweets. I would really love to eat more salad, but unfortunately the vegetables in the supermarket do not always pass my strict screen. Fruits were never really my thing, but I'm trying to stuff one (has to be Granny Smith) apple down my throat every now and then. I would like to eat some berries, but that's not happening here, as the only thing you get from the shop is moldy pack of strawberries that costs 10 euros. Every now and then I feel bad because I've been eating some milk products which I could not be sure were pasteurized, and I've been tasting some salami and blue cheese. I have even eaten mayonnaise, ice cream and soft eggs! And I've ordered salad in a restaurant.... I also feel quite bad sometimes, eating so much sugary stuff, as I know it's not good for me or the baby, but now when I'm pregnant I cannot seem to limit myself even that little bit as normally. It might be that in two weeks I'll be force stopped from eating sugar, as I have to go to the pregnancy diabetes test (which is apparently standard for almost everyone). We'll see.

Despite of my not so healthy diet, I haven't gained much weight (as far as I can judge, as we don't have a scale). Perhaps this is due to my young age ;) or perhaps it's the fact that I have been doing some sports. Anyhow, it does look like it is genetically unavoidable to gain weight in some point (sorry, Mom and Dad), but it would certainly be delightful to go back to my old size after the pregnancy.

One thing that I have been doing quite as recommended by the pregnancy specialists is exercise. I've been going to the gym and doing prenatal yoga regularly, and occasionally (too rarely, though) I've managed to put on bikinis and jump in the pool. Doing sports has actually been even more enjoyable now, when there's no pressure to get slimmer, better and faster. I can simply just enjoy. :) I wish I can exercise at least on some level until giving birth. Can't wait to go for walks in the Finnish and German nature and dive in the refreshing lake water!